on se, jonka pitäisi hävetä.”
Hän katsoi viinitarhaa, valkoisia ruusuja ja vieraita, jotka siemailivat samppanjaa – juomaa, joka oli maksettu rahoilla, jotka eivät koskaan olleet kuuluneet äidilleni. ”Halusin nähdä hänen menevän naimisiin.”
”Tulet näkemäänkin”, sanoin.
Hänen katseensa terävöityi. ”Claire.”
Avasin kirjekuoren.
Sen sisällä oli notaarin vahvistama asiakirja, pääsylippu ja isoisän käsin kirjoittama viesti – täydellisin tikkukirjaimin kirjoitettu.
*Osakkeet, äänioikeudet ja hallintosäätiön valtuudet siirtyvät sinulle, jos Marlène saattaa tämän suvun uudelleen julkiseen häpeään. Minulle riittää. Sinulle ei.*
Tuijotin häntä.
Hän hymyili surullisesti. ”Äitisi luuli minun päätyneen köyhäksi, koska minulla ei ollut mitään. Pysyin
