pukeutuneita vieraita. ”Miksi et kertonut tulevasi tänne?”
Isoisä räpäytti silmiään. ”Miltä minä näytin, Marlene?”
Äiti tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Kuluneet kengät. Ryppyiset kädet. Pieni paperipussi, jossa oli hänen lahjansa.
”Kuin koditon, joka oli eksynyt paikalle maantien varresta.”
Minua puistatti.
”Äiti”, sanoin ja astuin lähemmäs, ”lopeta.”
Hänen katseensa siirtyi minuun. ”Ei nyt, Claire.”
Mutta olin jo matkalla isoisäni luo. Hän vaikutti lyhyemmältä kuin muistin, mutta hänen katseensa oli yhtä lempeä kuin ennenkin. Se katse, joka oli opettanut minulle epäonnistumisesta, kärsivällisyydestä ja siitä, miten tunnistaa valehtelijat – jopa ne, joilla oli täydellisesti levitetty
