yhtä paljon kuin äitini hymy sen jälkeen. Hän hymyili ikään kuin koko viinitila olisi osoittanut hänelle suosiota, ikään kuin nöyryytykseni olisi ollut vain yksi koriste lisää veljeni täydellisissä häissä. Isoisä seisoi huolto-oven luona vanhassa harmaassa puvussaan; toinen käsi lepäsi kävelykepin päällä – kepin, jonka tarpeellisuutta hän ei koskaan suostunut myöntämään. Hän oli lentänyt kuusi tuntia Oregonista Napaan, koska Daniel oli hänen ensimmäinen lapsenlapsensa, koska hän oli säästänyt kuukausia ostaakseen tummansinisen solmion ja koska hän uskoi yhä perheen merkitykseen.
Äiti uskoi ulkokuoreen.
”Isä”, hän sihisi vilkaisten valkoisten tuolien rivejä, kristallilaseja ja design-pukuihin
