oli pieniä, hauraita, liidunvalkoisia palasia. Ne näyttivät… vääriltä. Vierailta. Mahdollisesti vaarallisilta.
Ja siinä silmänräpäyksessä rauhallinen aamuni haihtui olemattomiin.
Kuinka nopeasti pelko kirjoittaakaan tarinan
En ajatellut. Reagoin.
Mieleni – jota olivat muovanneet vuosien varrella nähdyt uutisotsikot, vanhemmuusblogit ja hyväntahtoiset varoitukset – alkoi välittömästi yhdistellä asioita, joilla ei todellisuudessa ollut mitään yhteyttä:
Voisiko tämä olla…?
Olenko jättänyt merkit huomiotta?
Onko tämä se asia, jota he salaavat?
Muutamassa sekunnissa nuo viattoman näköiset palaset muuttuivat mielikuvituksessani joksikin uhkaavaksi. Rintaani puristi. Ajatukseni lähtivät laukkaamaan hallitsemattomasti. En enää siivonnut huonetta – seisoin kriisin partaalla, johon en ollut varautunut.
Tämä
