jotka pysyivät ehjinä.
Myös metallin valinnalla oli merkitystä.
Kuparista tuli olennainen osa niittirakennetta, sillä se oli kestävää ja sopi tehtävään erinomaisesti. Metallikiinnikkeet vahvistivat kohtia, joissa tavallinen ommel oli heikko, ja auttoivat vaatteita kestämään toistuvaa rasitusta.
Lopputuloksena syntyi vaate, joka oli suunniteltu työn todellisuuden, ei ulkonäön, ehdoilla. Tuosta käytännönläheisestä ajattelutavasta tuli olennainen osa farkkujen identiteettiä.
Farkut saattoivat likaantua.
Niiden väri saattoi haalistua.
Niihin saattoi tulla laskoksia, naarmuja ja kuluneita kohtia.
Sen sijaan, että vaate olisi näyttänyt pilalle menneeltä, nämä jäljet kertoivat usein siitä, että sitä oli käytetty ja siinä oli eletty.
