Kasvoin luullen, että isoisäni oli jonkinlainen puutarhataikuri. Hän asteli ulos haalareissaan vanhan kastelukannunsa kanssa, vihelteli sävelmää, ja jotenkin kaikki – ruusuista retiiseihin – vain kukoisti hänen hoidossaan.
Mutta tiedätkö, mitä hän ei sietänyt? Rikkakasveja.
Ei yhtäkään.
”Nuo roistot varastavat puutarhasi sielun”, hän tapasi mutista kädet lanteillaan ja siristellä silmiään voikukkaläntin yllä. Eikä hän ollut väärässä.
Rikkakasvit hiipivät paikalle, juovat kaiken veden, vievät auringonvalon ja saavat kovan työsi näyttämään siltä, ettet olisi koskaan elämässäsi tarttunut haravaan.
Mutta isoisällä oli salainen ase – eikä se ollut mikään hieno kemikaali. Se oli väkiviinaetikka. Suoraan keittiöstä.
Ja
